Pasianssissa huijaaminen ei kannata
En tiedä, pelaavatko lapset enää pasianssia oikeilla korteilla. Minun lapsuudessani sitä pelattiin. Keittiön pöydän ääressä, mökillä sateisena päivänä tai joskus vain siksi, että aikaa piti saada kulumaan.
Muistan myös yhden asian erittäin hyvin.
Jos peli ei näyttänyt menevän läpi, sääntöjä pystyi aina vähän venyttämään.
Yksi kortti toiseen paikkaan. Toinen vähän oikaisten. Yhtäkkiä umpisolmu oli auki ja peli jatkui.
Lopulta pasianssi meni läpi.
Mutta mitä siitä oikeastaan voitti?
Ei mitään.
Kortit eivät tienneet, että olin huijannut. Peli ei tullut paremmaksi. Minä vain kerroin itselleni tarinaa siitä, että olin onnistunut.
Aikuisiällä olen huomannut, että sama ilmiö seuraa meitä yllättävän usein salille, lenkkipolulle ja ruokapöytään.
Moni meistä huijaa välillä "pasianssissa".
Treeneissä se voi tarkoittaa sitä, että laskemme mielessämme tehdyn työn vähän todellisuutta suuremmaksi. Kolme treeniä muuttuu viideksi. Kävelylenkki muuttuu rankaksi harjoitukseksi. Ruokavalio on "ihan hyvä", vaikka tiedämme itsekin, ettei se oikeastaan ole.
Joskus taas valitsemme harjoituksista ne osat, joissa olemme hyviä, ja välttelemme niitä, joissa olisi eniten kehitettävää.
Ja ennen kuin huomaatkaan, pääsi sisällä pyörii tarina.
Tarina siitä, että teet jo kaiken mahdollisen.
Ymmärrän hyvin, miksi näin tapahtuu.
Harva meistä haluaa kohdata ajatuksen siitä, ettei ehkä ole tehnyt kaikkeaan.
Se sattuu.
On paljon mukavampaa ajatella, että ongelma on geeneissä, iässä, kiireessä, huonossa tuurissa tai jossain ulkopuolisessa tekijässä.
Joskus ne ovatkin osa totuutta.
Mutta harvoin koko totuus.
Moni asia tulee joillekin ihmisille helpommin kuin toisille. Lahjakkuutta on olemassa. Joku juoksee lähes luonnostaan. Toinen oppii tekniset nostot nopeasti. Kolmas tuntuu pystyvän syömään mitä tahansa ilman että paino nousee.
Mutta lahjakkuudenkin kohdalla on helppo mennä harhaan.
Varsinkin silloin, kun jokin asia on itselle vaikeaa.
Saatamme kertoa itsellemme, että olemme tehneet valtavasti töitä.
Ja ehkä olemmekin.
Mutta paljon tekeminen ei aina tarkoita sitä, että tekee juuri niitä asioita, joita tavoite vaatii.
Tämän opin itse kantapään kautta.
Vuonna 2018 osallistuin Sawotta-kilpailuihin Savonlinnassa.
Yksi lajeista oli maastojuoksu.
Minulla oli takana pitkä tausta urheilun parissa. Olin treenannut vuosia. Olin ihan hyvässä kunnossa. Ainakin omasta mielestäni.
Varsinaista juoksuharjoittelua en kuitenkaan ollut tehnyt juuri lainkaan.
Mutta päässäni oli ajatus, jonka moni tunnistaa.
"Kyllä nämä vanhat pohjat riittävät."
Lähtöviivalla se kuulosti täysin järkevältä.
Ensimmäisessä ylämäessä vähemmän järkevältä.
Ja melko nopeasti kävi selväksi, että ne kuuluisat vanhat pohjat riittivät suunnilleen ensimmäiseen ylämäkeen asti.
Muistan edelleen sen tunteen.
Ei niinkään fyysistä väsymystä.
Vaan sen hetken, kun todellisuus ja oma tarina kohtasivat.
Kilpailu ei ollut kiinnostunut siitä, kuinka paljon olin joskus juossut.
Se ei välittänyt siitä, kuinka hyvässä kunnossa olin ollut muutama vuosi aikaisemmin.
Se ei kuunnellut selityksiä.
Se reagoi vain yhteen asiaan:
Mitä olin tehnyt ennen kilpailua.
Siihen hetkeen kiteytyi yksi tärkeimmistä liikuntaan liittyvistä opeista, jonka olen saanut.
Menestystä ei voi rakentaa toivolle.
Tulokset seuraavat tekemistä, eivät toiveita.
Tavoite ei välitä siitä, mitä aiot tehdä ensi maanantaina.
Se ei välitä siitä, kuinka motivoitunut olet uuden vuoden aattona.
Se ei välitä siitä, kuinka monta kertaa olet sanonut aloittavasi.
Tavoite vastaa aina siihen, mitä teet tänään. Ja huomenna. Ja ensi viikolla.
Siksi rehellisyys itselle on niin tärkeää.
Ei siksi, että pitäisi olla ankara.
Ei siksi, että pitäisi jatkuvasti etsiä omia puutteitaan.
Vaan siksi, että ilman rehellisyyttä on mahdotonta tietää, missä oikeasti seisoo.
Jos et tiedä lähtöpistettä, on vaikea löytää perille.
Ehkä tärkein kysymys ei olekaan, kuinka paljon haluat tavoitettasi.
Ehkä tärkeämpi kysymys on, vastaavatko tämän päivän tekosi sitä tavoitetta.
Treenaatko oikeasti niin paljon kuin väitän treenaavani?
Syönkö niin kuin tavoitteeni vaatisi?
Teetkö asioita, joita tavoitteesi saavuttaminen edellyttää, vai vain niitä asioita, joista pidät?
Jos jatkat täsmälleen samalla tavalla seuraavat 12 kuukautta, oletko lähempänä tavoitteitasi?
Näihin kysymyksiin ei tarvitse vastata minulle.
Niihin ei tarvitse vastata valmentajalle.
Mutta niihin kannattaa vastata itselleen.
Koska pasianssissa voi huijata, helposti.
Elämässä, terveydessä ja tavoitteissa siitä ei yleensä ole mitään hyötyä.
-Atte
